





Kuvia ja sanoja arjen keskeltä löytyneistä ilon ja onnen hetkistä.
"Kun ajattelen valoisimpia ja synkimpiä hetkiä omassa ja läheisteni elämässä, huomaan että ystävyys on kiertynyt niihin kaikkiin kuin luja, näkyvä, murtumaton side. Hyvinä aikoina se on vahvistanut keskinäistä antamista ja saamista. Hädän aikoina siitä tuli ankkuri, viimeinen johon saattoi turvautua, luotsiasema, usein jopa pelastusrengas."



Poppelikadun varrella on kaunis vanha kaivo. Ihailen sitä usein ohikulkeissani. Miten paljon iloa arkeen tuottavat tällaiset arjen kaunottaret, hyvin suunnitellut käyttöesineet. Lusikka, jossa on suuhun ja käteen hyvältä tuntuva muotoilu ja silmän ruokaa. Tällä kaivolla ei tosin enää ole varsinaista funktiota kuin tuomassa syvyyttä menneestä ajasta ja tämä design-ilo.
Myönnän, olen riippuvainen lenkkeilystä. Roudaan itseni säännöllisen epäsäännöllisesti ulos ja katson mitä voidaan tehdä. Jos en ehdi pitkää lenkkiä, menen lyhyen. Pienikin happihyppely saa aikaan ihmeitä. Pitkällä hitaalla voi aktiivisesti miettiä ja työstää asioita tai kuunnella keskittyneesti musiikkia. Ylämäkeen piiskaavaa rockia... Parasta lenkkeily on ystävän kanssa. Sellaisen lenkin jälkeen on aivan uudestisyntynyt olo.

Kivaa alkaa tehdä välillä töitäkin. Se tuo elämään tulee ryhtiä ja rytmiä. Tosin teen töitä vielä pitkään pehmeällä laskulla eli vähän ja kotona. Nyt kun vasta aloittelen, se tuntuu suorastaan juhlalta. Väliin kilpailemme miehen kanssa kumpi saa tehdä töitä. Lapsi- ja kotivastaava joutuu hoitamaan montaa asiaa yhtä aikaa, kun taas se, joka tekee "oikeita töitä" saa ajatella vain yhtä asiaa.