Sitten tuli ruskea, Fazerin sinisen ruskea. Jotenkin ajattelin kypsyneeni, kun aloin pitää siitä. Jälleen vuosia ilman ruskeaa kunnes vanha suola alkoi janottaa. Nougat ja suklaa maistuvat nykyisin myös väreinä.
Vaaleanpunainen tuli ekalla, kesti vuoden kaksi kuten ensi ihastus ennen kuin vaihtui siniseen. Vaahtokarkinvaaleanpunaiset housut kevään ensimmäisenä päivänä, mikä onni! Vaaleanpunainen palasi ensimmäiseen kotiimme "aikuistuneena" roosana hirveiden kukkaverhojen kera. Amerikan vaihto-oppilasvuosi oli jättänyt jälkensä. Tuliaisina meren takaa toin myös senjälkeisen kestosuosikkini aniliininpunaisen.
Sininen on mun juttu, olen siitä varma. Ehkä tarvitsen viileyttä kun oon niin kuuma. No heh. Mutta kautta mun aikojen olen pitänyt erilaisista sinisen sävyistä siinä muiden värien rinnalla kuin uskollista ystävää.
En ole koskaan erityisemmin pitänyt vihreästä vaikka olenkin luontoihminen. Luonnossa vihreä tietysti kolahtaa. Ja jotkin vihreän sävyt ovat osoittautuneet kivoiksi. Erityisesti keväisenkoivunvihreä, sammaleenvihreä ja harmaanvihreä ovat kauniita.
Lapsena meillä oli siskon kanssa samanlaiset punaiset sängynpeitot. On ollut aikoja, vuosia, jolloin en ole sietänyt punaista. Itsetutkistelun ja kasvun aikoja. Kunnes punainen palasi, sekin, muutama vuosi sitten. On silti päiviä, jolloin en voisi laittaa punaista, se vaatii virkeän ja vahvan olon.
Oranssi on minulle kuin punainen vaate. En vain pidä siitä, ehkä sen luonteen vuoksi, se on dominoiva. Pienenä pilkkuna hyväksyn sen joskus jonnekin, vastaväriksi ja -voimaksi.
Valkoisesta ja mustasta pidän erittäin paljon. Ne antavat tilaa muille väreille. Ja ovat yhdessä vahvoja. Päivänsäde ja Menninkäinen. Mies ja minä. Maailmaa en sentään halua nähdä mustavalkoisena. Haluan nähdä kaiken mahdollisimman monisävyisenä.
